novelli: Häntä en unohda koskaan

Tämä teksti on TÄYSIN fiktiivinen, se ei liity millään tavalla omaan tai kenenkään muun tuntemani ihmisen elämään. Kirjoitin sen omaksi huvikseni, älkää huolestuko. (;

    ”Oli tavallinen maanantaiaamu. Kello oli puoli kahdeksan kun lähdin kävelemään koulua kohti. Ensimmäinen tunti alkaisi kahdeksalta ja silloin olisi historiaa. Tylsin aine ikinä ja heti maanantaiaamuna. Olin väsynyt, kun lampsin kohti lukiota.

     Havahduin tunteeseen, että joku seuraa minua. Katsoin taakse ja näin jonkun tuntemattoman pojan tuijottavan minua. Tuijotus ei ollut negatiivista tuijotusta vaan pikemminkin lempeää ja ihailevaa tuijotusta. Ihaileva tuijotus tuntui minusta oudolta, olenhan vain tavallinen tyttö, joka käyttää tavallisia farkkuja ja tavallista hupparia. Minulla on vaaleaksi värjätyt luonnonkiharat hiukset ja sinivihreät silmät. En ole laiha, kuten muut tytöt, mutten myöskään suorastaan lihava. Tavallisen kokoinen, sanotaan näin.

     Niin, se tuijotus. Poika oli komea, hänellä oli ruskettunut iho, tummat hieman kihartuvat hiukset ja ruskeat silmät. Hänen punainen lippalakkinsa oli kulunut, ja hänellä oli päällään vaaleat farkut ja sininen takki. Jalassaan hänellä oli ruskeaa nahkakengät ja hän kantoi olallaan mustaa olkalaukkua. Katseessa oli jotain oudolla tavalla tuttua. Käännyin jatkamaan matkaa pienesti hymyillen.” Näin olin kirjoittanut melko tarkalleen vuosi sitten. Nyt kun ajattelen tätä tilannetta, antaisin mitä vain päästäkseni sinne takaisin.

     Luen päiväkirjaani, johon olen kirjoittanut muistojani ja ihania asioita vuosien varrelta. Joskus kaikki oli hyvin, nyt asiat ovat toisin.

     Istun ränsistyneellä nahkasohvalla vasemmassa kädessäni nahkavyö ja oikeassa ruisku, jossa on jotain, millä olen saanut pääni sekaisin jo jonkin aikaa. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, mitä se on. Myyjä vakuutti sen olevan täyttä tavaraa ja vaikuttavan nopeasti. Se helpottaa oloa, kun on raskasta tai ahdistaa. Kiristän vyön käteni ympärille kyynärpään yläpuolelle ja oikealla kädellä ruiskutan aineen suoneeni. Aluksi olo ei tunnu miltään, mutta hetken odottamisen tuloksena päässä alkaa sumentua ja olo kevenee. Tässä sitä taas ollaan, vaikka lupasin lopettaa jo kaksi ja puoli kuukautta sitten.

     Kello on neljä aamuyöllä, kun palaan kotiin huumetokkurassa. Avaan oven ja lösähdän olohuoneen sohvalle. Haisen ummehtuneelta ja marisätkiltä, mutta en jaksa välittää. Eivätkä jaksa vanhempanikaan enää kauaa.

     Herään aamulla siihen, että äiti yrittää saada minua hereille. Pääni on selvinnyt jo eilisestä, mutta äiti näkee heti, että olen ollut taas Luolassa. Me siellä käyvät nimitämme hauskanpitopaikkaamme Luolaksi. Äiti sanoo sitä narkkareiden huumeluolaksi. Sellainenhan minä olen, narkkari. Olen sisäistänyt asian ja olen sinut sen kanssa. Elämäni on muutenkin niin syvältä, etten jaksa edes yrittää enää olla kuten muut ikäiseni: käydä lukion toista luokkaa innokkaana ja valmistautua pikku hiljaa vuoden päästä tuleviin ylioppilaskirjoituksiin. Olen vajonnut alas enkä pääse sieltä enää ylös.

     Joskus mietin tätä poikaa, josta olen kirjoittanut päiväkirjaani. Hän oli uusi oppilas koulussani, kun häneen koulumatkalla tutustuin. Hän oli ensinäkemältä asti niin komea ja ihana. Ei hän minusta pitänyt sillä tavalla yrityksistäni huolimatta. Muut kauniimmat tytöt hänet veivät mukanaan. Sitten tapasin Sakun. Saku oli ammattikoululainen ja kun hänet löysin eräistä bileistä polttelemasta maria, minunkin huumeputkeni alkoi. Se oli noin puoli vuotta sitten. Seurustelimmekin hetken, mutta tavallinen kun olen, en kelpaa kenellekään kauaa. Mutta ero ei ollut yksin minun syyni. Saku nimittäin raiskasi minut. Piti minua huoranaan ja lainasi kavereillensakin.

     Huumepäissämme pidimme hauskaa ja kokeilimme seksiä ensimmäisiä kertoja. Aluksi se oli mahtavaa ja teimmekin näin joka viikonloppu. Vähitellen ”hauskanpitokerrat” tihenivät ja olimme Luolassa joka ilta yhdessä muiden narkkareiden. Tai en silloin vielä pitänyt itseäni narkomaanina. Ajattelin, että pystyn lopettamaan koska tahansa. En pystynyt.

     Yhtenä iltana ollessamme Luolassa Saku ehdotti jotain ihan uutta ja erilaista. Hän ehdotti vahvemman annoksen ottamista ja minun sänkyyn sitomistani touhujemme ajaksi. Suostuin ja ajattelin, että tästä tulisi hauskaa. Vedimme aineet ja aloimme riisuutua seksiä varten. Sakulla oli käsiraudat, sellaiset punaiset ja karvaiset, mukanaan ja hän kiinnitti ne käsiini ja sängynjalkoihin. Kaikki meni aluksi hyvin, mutta kun sanoin haluavani lopettaa, hän käski minun olla hiljaa ja nauttia, kun vielä voin. En ymmärtänyt tätä kommenttia, mutta pian se selkisi. Joitain Sakun kavereita tuli huoneeseen ilkosen alasti riisuutuneina ja he kävelivät meitä kohti. Laskin heitä olevan neljä, mutta silloisessa olotilassani oli vaikea olla varma. He olivat ikään kuin jonossa ja vuorotellen jokainen kävi törkkäämässä kalunsa sisääni. Yritin tietenkin potkia ja riuhtoa vastaan, mutta muut pojat pitivät jaloistani kiinni ja käsiraudat hankaloittivat myös olemistani. Neljän kondomittoman törkimyksen jälkeen Saku tuli viimeisenä ja raiskasi minut toistamiseen, sinä iltana se oli jo kuudes kerta. Olin ihan poikki vastaan tappelemisesta ja huutamisesta, joten annoin periksi ja makasin vain hiljaa. Kun vihdoin pääsin irti sängystä, tein hyvin selväksi, että meidän juttumme oli ohi. Palasin kotiin hyväksikäytettynä ja raiskattuna ja yliannoksen huumeita vetäneenä.

     Heräsin seuraavan kerran sairaalasta. Minut oli kiidätetty sinne huumeiden yliannostuksen takia. Muistini palasi pätkittäin ja aloin lopulta muistaa eilisillan ja -yön tapahtumia. Katsoin vieressäni istuvaa äitiäni, joka oli itkenyt silmänsä punaisiksi. Oli surkeaa nähdä, että hän kärsi vuokseni. Silloin tein tärkeän päätöksen: lupasin lopettaa huumausaineiden käytön.

     Lakko kesti viikon verran, mutta sitten retkahdin taas. Ja tässä sitä taas ollaan. Olen monesti saanut toivoa sen ihanan pojan ajattelusta. Voimani ja tahdonvoimani ovat ihan lopussa ja olen monesti harkinnut tekeväni itsemurhan. Olen muutaman kerran ollut jo hyvin lähellä toteuttaa junan eteen tai sillalta hyppäämisen. Näillä kerroilla olen kuitenkin ajatellut tätä poikaa ja saanut voimia jatkaa ja yrittää huumekierteen katkaisua.

     Olen ollut vieroituksessakin pari kertaa, mutta eivät ne ole auttaneet. Heti kun pääsen sieltä pois, kierre alkaa taas. Tahdonvoimani ja päättäväisyyteni rippeet eivät jaksa yrittää vaan ovat antaneet periksi jo lopullisesti. En ole koulussakaan käynyt sitten viime kevään. Kavereita minulla ei ole kuin Luolassa, eikä heitäkään voi kavereiksi sanoa. Rahaa minulla ei ole edes huumeisiin, joten olen varastanut useamman kerran vanhemmiltani. Elämä on niin syvältä.

     Kävelen kotiin päin puolen yön aikaan. Vastaan tulee henkilö, johon en liiemmin kiinnitä huomiota. Hahmo kuitenkin kääntyy ja tarttuu olkapäähäni. Säpsähdän äkillistä liikettä ja katsoin hahmoa. Se oli hän. Se todellakin oli hän. En ole puoleen vuoteen hymyillyt, mutta nyt hymyilin. Hymyilin ja nauroin ilosta. Se oli uuden elämäni alku.

     Petrus (nyt sain selville nimenkin) tarttuu minua kädestä ja johdattaa minut kotiin. Hän kertoo huolestuneensa minusta ja tahtoo auttaa minut kuiville. Olen niin syvästi onnellinen ja otettu tästä ihanasta eleestä. Ajattelen ensimmäistä kertaa aikoihin tulevaisuutta. Menen hänen pyynnöstään huumevieroitukseen ja yritän todella päästä kuiville. Olen selvinnyt raiskausraskaudesta ja yliannostuksista, joten ei irti pääseminen voi olla niin vaikeaa. Ensimmäisen kerran puoleen vuoteen jaksan yrittää.

     Olen nykyisin täysin kuivilla. En ole vuoteen käyttänyt huumeita tai tupakkaa ja alkoholiakin pieninä määrinä. Lopetin lukion ja pidin välivuoden parantuakseni. Olen nykyisin ammattikoulussa opiskelemassa catering-alaa. Valmistun ensi vuonna ja olen siitä innoissani. Petrus on jaksanut tukea minua ja olemme seurustelleet vuoden verran. Elämä hymyilee ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Pelkään edelleen välillä tulevaa kiusausta huumeista, mutta olen päättänyt pysyä kuivilla ja näyttää kaikille, etten enää ikinä tee samaa virhettä. Ilman Petrusta en olisi ikinä selvinnyt ja olisin luultavasti edelleen Luolassa, ummehtuneessa ja rottiensyömässä hökötyksessä polttelemassa maria ja pistelemässä aineita sisääni. Kun Petrukselta kysyy syytä minun auttamiseeni ja seurusteluun kanssani, hän vastaa aina samalla tavalla: ”Se oli se ensitapaaminen. Ei siitä mihinkään pääse.”