Kävelen eteenpäin. En katso
taakse, vaan tuijotan lasittunein silmin suoraan edessäni
häämöttävään pimeyteen. Vain mustaa, yksinäistä ja pelottavaa
pimeyttä. Ei mitään enempää tai vähempää. Vain pimeyttä,
that's it.
Huidon käsilläni eteen ja
sivuille etten törmäisi mihinkään. Ei sillä, että siellä
mitään olisikaan, mutta koskaan ei voi olla liian varma. Katseeni
pysyy lasittuneena ja eteenpäin suuntautuneena, kun kompastun
äkisti. Putoan kuopan tapaiseen ja lyön pääni ilmeisesti kiveen.
Havahdun hereille hikisenä ja
huohottavana. Näin taas saman painajaisen. Näen sen joka yö. Tätä
on kestänyt jo jonkin aikaa, parisen viikkoa ehkä. Uni alkaa ja
päättyy aina samalla tavalla varoittamatta. Aina on pimeää, olen
yksin, liikun eteenpäin lamaantuneena ja putoan. Ei mitään muuta.
Aina sama kuvio. Vaikka olenkin nähnyt saman unen monta kertaa, se
on aina yhtä pelottava, kuin näkisin painajaisen aina ensimmäistä
kertaa.
En ole taikauskoista sorttia, enkä
usko mihinkään horoskooppihölynpölyyn. Olen miettinyt
jonkinmoista psykologista apukeinoa uniongelmaani, mutta sellainen
ottaisi ilmi tullessaan niin paljon egoni päälle, että ei kiitos.
Kallonkutistajan apua tarvitsevat vain hullut, eivät tällaiset
raavaat miehet kuten minä. Avun pyytäminen olisi ilman muuta
fiksuin teko tässä tilanteessa, mutta mitä kaveritkin sanoisivat?
”Mika on hullu, sen tarvii mennä hullujenhuoneelle!” Jotain
tämän tapaista olisi varmasti vastassa.
Vaikka tosimiehet, kuten minä, eivät
pelkää mitään, olen kuitenkin alkanut pelätä nukahtamista. Tai
en nyt varsinaisesti itse nukahtamista, vaan tämän kyseisen
painajaisen jokaöistä uudelleen kelaamista. Olen yrittänyt
kotikonsteja nukkumisen helpottamiseksi, mutta vaikka netti on täynnä
unitietoutta ja kaiken maailman taikakonsteja, en ole millään
saanut helpotettua oloani. Hermo tässä menee, ei voi muuta sanoa.
Huono nukkumiseni on jo alkanut
vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Koulussa en jaksa keskittyä,
minulla ei ole nykyään koskaan nälkä, lätkätreeneissä en jaksa
tehdä tavallista määrää vatsalihaksia ja punnerruksia, ja
silmiäni särkee ja ne punoittavat aina vaan. Isänikin (jonka
kanssa asun kahdestaan) on huomauttanut punaisista silmistä ja
tummista silmänalusista. Uni on tärkeää ihmiselle, nyt sen
kokemuksen kautta ymmärrän paremmin kuin hyvin. Neljän tunnin
hatarilla yöunilla ei paljoa juhlita, tosi on.
Taas yrittäessäni valvottaa itseäni
tietokoneella surffailemalla eksyn lupaavannäköiselle sivustolle.
Sivuston nimi on Good dreams ja
sen vasemmassa laidassa on kajahtaneen näköinen vanha mies, joka
pitää käsissään vanhaa nahkakantista kirjaa. Arvelen ukkelin
olevan taas niitä samoja shamaanityyppejä, jotka luulevat
tietävänsä ja osaavansa kaiken. Selailen sivua ylös alas ja
painelen linkkejä, kunnes painan yhteystietokuvaketta ja eteeni
ilmestyy osoite, jossa ukkeli ottaa asiakkaita vastaan. Kirjoitan
osoitteen muistiin, tallennan sivun ja jatkan selailua. Kellon
näyttäessä jo yli puolta yötä päätän vihdoin antaa periksi
väsymykselle. Sammutan koneen ja painun pehkuihin. Happy nightmares
kaikille, etenkin minulle itselleni.
Kävelen
pimeyden peittämässä tyhjyydessä. Olo on kuin leijuvalla, mutta
jalkani polkevat maata ihan tavalliseen tapaan. Siristelen silmiäni
nähdäkseni paremmin eteenpäin, mutta olo on kuin sokealla. En
katso taakse päin, en pysty katsomaan. Pääni on valettu
paikalleen, sen ei ole tarkoitus liikkua. Pimeys ja hiljaisuus saavat
selkäpiini karmimaan. Ihoni on kananlihalla kylmyyden ja karmivuuden
takia. Kävelen ja kävelen, mutta minusta tuntuu, etten liiku
metriäkään. Olo on kuin pakoon pyrkivällä gasellilla, joka on
juuttunut petolliseen mutaan. Yritys paeta on kova, mutta pakoon ei
pääse. Minuun iskee paniikki.
Jatkan mukakävelyäni ja kompastun
johonkin kovaan. Lennän naamalleni syvään, osittain maatuneita
ruumiita täynnä olevaan joukkohautakuoppaan. Haju on karmiva ja
tunnen jonkun tai joidenkin liikkuvan allani. Ruumiit eivät ole
ruumiita, ne elävät.
Herään
kauhusta hikisenä omasta sängystäni ja katselen ympärilleni. Sama
vanha oma huoneeni. Ei ruumiita, ei hirviöitä. Vain työpöytä,
tuoli, vaatekaappi ja kasa likaisia vaatteita. Ei siis ruumiita, olen
turvassa.
Yritän
vielä nukkua muutaman tunnin, mutta uni on katkonaista ja mielessäni
pyörivät vain kuolleet ja ahdistava pakokauhu. Päätän nousta
ylös, vaikka kännykkäni kello näyttää vasta puolta viittä.
Avaan tietokoneeni ja palaan aiemmin tallentamalleni Good
dreams -sivustolle. Päätän
ottaa selvää siitä, olisiko ukkelista minulle hyötyä. Voin
lintsata koulusta tämän päivän ja etsiä ukkelin ”puhun
joutavia ja ihmiset maksavat minulle siitä” -toimiston. Pelaan
noin kaksikymmentä erää pasianssia, enkä voita niistä yhtäkään.
Tosi kiva, siis tosi tosi kiva.
Haen aamun
valjettua ja isän lähdettyä töihin seitsemäksi vanhan kunnon
polkupyöräni autotallista. On minulla mopokin, mutta isä otti
avaimeni pois oman turvallisuuteni takia, koska nukun huonosti. Etten
vain aja kolaria ja satuta itseäni. Toisaalta koomassa ollessani
saisin nukuttua kaikki univelat pois. Paitsi, jos painajaisestani
tulee megasuperhyperextrapitkä ja kammottava. Näihin mietteisiin
jään, kun lukitsen kotioven mennessäni ja lähden polkemaan kohti
pelastusta.
En ole aivan
varma, missä etsimäni osoite on, mutta Google mapsin mukaan sen ei
pitäisi olla kovin kaukana. Ajelen ympäri kylää osaksi
kuluttaakseni aikaa, koska ukkeli ei varmasti ole puoli kahdeksan
aikaan aamulla toimistollaan, ja osaksi kuntoilun vuoksi. En ole
vähään aikaan käynyt lenkillä ja lätkätreenejäkin on jäänyt
muutamat väliin. En vain yksinkertaisesti ole jaksanut. Unenpuute
tekee kaiken olemisen raskaaksi ja puuduttavaksi.
Löydän vihdoin
etsimäni tien ja katselen rakennusten ja talojen numeroita
löytääkseni numeron kolme. Se ei voi olla kaukana tienhaarasta,
mutta ajan silti tien loppuun asti varmistaakseni, etten varmasti
etsi toimistoa tien väärästä päästä. Ajan umpikujasta takaisin
risteykselle päin luetellen samalla ääneen numeroita:
kolmekymmentäviisi, kolmekymmentäkaksi, kaksikymmentäkahdeksan,
kaksikymmentäneljä, yhdeksäntoista, kuusitoista, kolmetoista,
kymmenen, kahdeksan, kuusi, neljä, kaksi, yksi. Hetkinen, siis
neljä, kaksi ja yksi? Minähän etsin kolmosta. Miten en ole
huomannut ollenkaan kolmosta? Kaivan muistilappuni taskusta ja
tarkastan numeron. Olin oikeassa, numero on kolme. Ajan uudestaan
toiseen päähän ja takaisin, enkä vieläkään löydä kolmosta.
Teen näin vielä muutaman kerran, kunnes varmistun siitä, että
kolmosta ei tosiaankaan ole. Olen jo lähdössä, kun kuulen jonkun
kutsuvan minua nimeltä. Käännyn ympäri ja näen saman ukkelin,
joka oli nettisivulla, seisovan edessäni. Hän kysyy syytä
edestakaiseen ajelemiseeni. Vastaan vähän hämilläni etsiväni
häntä (okei, kuulostaa tyhmältä, että kerron hänelle etsiväni
häntä ja hän on koko ajan ollut jossain näköetäisyydellä). Hän
pyytää seuraamaan sisälle taloon, jonka seinässä on
hämmästyksekseni numerolaatta kolme. En jää sitä sen enempää
miettimään, vaan seuraan ukkelia, kuin alistunut koira sisälle
punatiilisen kerrostalon kellarikerrokseen.
Hän pyytää minua
istumaan ja tottelen mukisematta. Alan selittää hänelle syytä
täällä olemiseeni, mutta hän hiljentää minut käden
heilautuksella.
”Ajattelinkin,
että tulisit pian. Olen odottanut sinua”, ukkeli tokaisee, kuin
olisi tuntenut minut aina. Olen juuri sanomassa jotain nasevaa ja
ivallista, mutta suustani putkahtaa vain tyhmä ”Täh?”
”Niin
juuri. Tiedän tilanteesi ja unesi ja kaikki yksityiskohdat
ongelmastasi. Nyt on vain sinusta kiinni, haluatko ottaa apuni
vastaan.”
”Ai
että haluanko? No totta helvetissä haluan! Siksihän olen täällä,
satutko muistamaan?” Kärsivällisyyteni alkaa pian loppua turhan
jaarittelun takia.
”Selvä,
mutta ennen kuin autan sinua millään tavalla, sinun on
suoriuduttava kolmiosaisesta testistä hyväksyttävästi.”
Vai oikein vielä
testejäkin pidetään, kaikkea kanssa. Haluan vain hänen tekevän
jotain poppaskonsteja ja tadaa, nukun taas hyvin.
”Okeeei...
Mitä minun sitten pitäisi tehdä, jos saan kysyä?”
”Kysy
pois vaan. Ensimmäinen kysymys, johon vastaat: Miksi haluat apua
juuri minulta?”
Mietin hetken ja
kelaan kaikkia muita mahdollisia apuvaihtoehtoja mielessäni.
”Ja
muista olla rehellinen, se on tämän testin ydin. Jos valehtelet,
menetät saman tien mahdollisuutesi hyviin uniin”, ukkeli lisää
vielä totisena.
”No
tota öö, ajattelin, että sinä voisit auttaa, koska öö, en halua
mennä kallonkutistajalle ja kaverit vaan nauraisi, jos saisivat
tietää mun olevan hullu ja sillee...”
Ajattelen ukkelin
nauravan tai edes hymyilevän, mutta hän pitää niin täydellisen
pokerinaaman, että on vaikea tulkita, mitä hän on mieltä
vastauksestani.
”Toinen
kysymys: Miten luulet minun auttavan sinua?”
Mietin taas hetken
ja vastaan: ”No sä voisit tehdä jotain sellaisia poppastaikoja ja
sellasii ja sit mä parantuisin.” Tiedän itsekin, että vastaus on
tyhmä, mutta taaskaan miehen naamalta on mahdoton tulkita yhtään
mitään.
”Kolmas
kysymys: Mitä olet valmis uhraamaan hyvien unien eteen?”
Tätä vastausta
minun ei tarvitse edes miettiä: ”Kaiken.”
Mies nyökkää ja
poistuu hetkeksi huoneesta. Istun punaisella kangaspäällysteisellä
tuolilla ja nyplään paidanhelmastani roikkuvaa lankaa. Huone on
hämärä ja outo. Seinät ovat tyhjät, keskellä huonetta on
yksilaatikkoinen työpöytä ja sen molemmin puolin tuolit. Punainen
kangastuoli, jolla minä istun ja rähjääntynyt ruskea nahkainen
työtuoli. Huoneen ilmapiiri on outo; täällä ei ole pelottavaa,
muttei myöskään kodikasta (sekös olisikin outoa, jos tämä
paikka olisi kodikas). Hämäryys tekee tietynlaisen
arvoituksellisuuden tunteen ja tyhjät seinät tekevät tilasta
tylsän. Ei kirjahyllyjä, ei tauluja, ei julisteita, ei mitään.
Tyhjät tummat seinät, ei mitään muuta.
Katsellessani
seiniä mies palaa ääneti huoneeseen ja istahtaa alas
nahkatuolilleen. Säpsähdän vähän hänen hiljaista sisääntuloaan,
mutta en anna sen häiritä.
”No
niin, Mika. Varmistan nyt vielä, oletko varmasti valmis luopumaan
ihan kaikesta hyvien unien takia?” Kysymys alkaa karmia minua.
Olenko valmis luopumaan ihan kaikesta? Olenko? Mietin ystäviäni,
lätkäjengiläisiä, isääni, koiraani, tulevaisuuden haaveitani,
kaikkea, mitä sanaan ”kaikkea” voi sisältyä. Ukkeli odottaa
sama pokerinaama kasvoillaan räpäyttämättä silmäänsäkään.
Pitkän pohdinnan jälkeen kysyn: ”Jos vastaan, että olen valmis
luopumaan kaikesta, mistä kaikesta tarkalleen ottaen joudun
luopumaan?” Ukkeli katsoo minua ja vastaa hieman närkästystä
äänessään: ”Kysymys kuului, oletko varmasti valmis luopumaan
ihan kaikesta hyvien unien takia? En tarkenna kysymystä. Vastaa vain
kyllä tai ei, ei se niin vaikeaa ole.”
”Ehkä.”
”Se
ei ole vastausvaihtoehto. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: kyllä tai ei.
Tässä menee aikaa hukkaan, yritä nyt päättää.”
Tunnen, kuinka
hikikarpaloita valuu otsaani pitkin. Mietin, mihin tämä
kyllä-vastaus saattaisi johtaa. Tai jos vastaan ei, löydänkö apua
jostain muualta? Mietin ja pohdin näitä vaihtoehtoja (joita on
valitettavasti vain nämä kaksi) ja niiden seuraamuksia. Onko hyvät
unet niin tärkeä asia, että voin uhrata ihan kaiken, siis ihaihan
kaiken? Päädyn lopulta nyökkäämään pienesti.
”Tuo
tarkoittaa siis kyllä? Selvä, seuraa minua.” Hän johdattaa minua
öljylampun valossa (onpa vanhanaikaista) alas rappusia vielä
alemmas kellarikerroksesta. Tärisen vähän kolean käytävän
takia.
Mies pysähtyy
raskaan metallioven eteen ja käskee minun istahtaa kiviportaalle,
joita pitkin laskeuduimme tänne alas. Hän näyttää taas olevan
tosissaan (hän ei ole varmaan koskaan hymyillyt)
ja kertoo
rauhallisesti ohjeet: ”Kun avaan tämän oven, joudut
painajaiseesi. Ainoa mahdollisuus parantua tästä jatkuvasta
painajaiskierteestä on kohdata pelkosi ja selättää se. Säännöt
ovat yksinkertaiset: elä tai kuole. Painajaisesta ei pääse kesken
pois eikä sitä voi keskeyttää. Jos nyt menet tuonne, tulet sieltä
elävänä pois tai jäät sinne kuolleena. Päätös on kokonaan
sinun.” Silmäni pyöristyvät, kun kuuntelen ukkelin selostusta.
Elä tai kuole... En osannut ihan tällaista odottaa.
”Miten
mä pystyn voittamaan pelkoni? Tai siis mitä mun pitää tarkalleen
ottaen tehdä?” kysyn kauhistuneena juuri kuulemastani.
”Enempää
en voi auttaa, sinun on itse selviydyttävä siitä. Mutta muista,
ettet menetä toivoasi missään vaiheessa. Se on pahin virhe, jonka
voit tehdä. Älä lakkaa uskomasta itseesi ja mahdollisuuksiisi
pelastua. Onnea matkaan.” Ukkeli avaa raskaan metallioven suurella
rauta-avaimella ja viittaa minua astumaan sisään. Astun askeleen
kohti pelottavan tuttua pimeyttä ja putoan saman tien pimeään
tyhjyyteen. Kopsahdan maahan ja nousen ylös karmivan tutuksi
tulleessa paikassa, painajaisessani.
Nousen ylös ja
räpyttelen silmiäni tottuakseni pimeyteen. Pitelen vasenta kättäni,
joka kolahti kipeästi maahan pudotessani. Katson ylös suunnilleen
sinne, mistä juuri putosin. Pimeys on niin vallitseva, etten näe
yhtään mitään. Enpä tietenkään.
Venyttelen
jalkojani ja yritän paikallistaa olinpaikkaani. Se on kuitenkin
vaikeaa, sillä kuten jo mainitsin, täällä on hyvin pimeää.
Kaivan taskustani taskulampun, jonka onnekseni laitoin sinne aamulla.
Ajattelin ulkona olevan vielä pimeää, mutta en kuitenkaan
tarvinnut sitä, vaikka oli hämärää. Napsautan lampun päälle ja
alan tutkia ympäristöä.
Haahuiltuani tovin
istahdan löytämälleni kivelle. Se on noin polvenkorkuinen, eli
juuri sopiva istuimekseni. Mietin, mitä ukkeli mahtoi tarkoittaa
sanoessaan ”Elä tai kuole.” Eihän täällä edes ole muita,
miten ihmeessä voisin kuolla? Hiljaisuus on täällä painostavaa.
Kuin korvat soisivat niin korkeassa äänessä koko ajan, ettet voi
kuulla ääntä. Kuunnellessani hiljaisuutta kuulen kuolaavaa
hengitystä, kuin suuren koiran läähätystä. Käännän
taskulamppuni valokeilan äänen suuntaan ja näen vain valtavat
veriset hampaat ja kiiluvat silmät ennen kuin otus hyökkää
päälleni. Hakkaan sitä taskulampullani ja potkin ja lyön voimieni
takaa. Mietin pakoon juoksemistakin, mutta sen verran tiedän
petoeläimistä (olettaen, että tämä kyseinen otus on jonkin
sortin elukka), että juoksemalla en niitä pakoon pääse, sitä on
turha edes yrittää. Otus, jonka oletan olevan jokin suden
sukulainen, lähtee uikuttaen pois kolautettuani sitä kovalla
voimalla päähän. Tutkiskelen saamiani naarmuja ja puremia. Niitä
on monta, mutta ne eivät vuoda paljoa verta. Pyyhin veret housuihini
ja paitani helmaan ja lähden etsimään ulospääsyä tästä
helvetistä.
Kävelen eteenpäin
samalla tavalla, kuin aina painajaisessani. Ainoat erot uneen nähden
ovat ne, että pystyn kääntämään päätäni ja liikun eteenpäin.
Tosin olen yhtä lamaantunut enkä näe mitään, mutta pääni ei
ole valettu paikoilleen. Kuljeskelen pimeydessä ja etsiskelen
jonkinlaista poispääsyä. Aivan kuin painajaisessanikin, kompastun
kiveen tai puunjuureen, vaikea sanoa kumpaan. Lennän rähmälleni
samaiseen hautakuoppaan, josta näin unta viimeksi. Tiesin ruumiiden
liikkuvan jo ennen kuin mätkähdin niiden päälle, mutta niiden
paljous ja karmeus tuli silti yllätyksenä. Olen pelannut
zombie-pelejä pleikkarillani, mutta joutuminen oikeasti niiden
sekaan on jotain paljon pelottavampaa, ja samalla myös aika siistiä.
Miettikää nyt: saat oikeasti tapella eläviä kuolleita vastaan ja
saat kokeilla käytännössä kaikkia niitä liikkeitä, joita
pelissä käytät. Aika siistiä, vai mitä?
Siisteys
loppuu siihen, kun ensimmäinen ”kuollut” lyö minua mahaan.
Haukon hetken henkeäni ja yritän saada normaalin hengitysrytmin
takaisin. Taskulamppuni valo on katkonaista, koska hakkasin sillä
petoa, jonka tapasin aiemmin. Saan valoa sen verran, että pystyn
ennakoimaan zombien liikkeet, koska tunnetusti kuolleet eivät ole
järin nopeita liikkeissään. Hakkaan muutaman ja pääsen kuin
ihmeen kaupalla kipuamaan kuopasta ylös ja juoksemaan karkuun.
Juoksen muutaman sata metriä varmistuakseni siitä, että kuolleet
jäävät kuoppaansa ja minä pääsen kauas pois sieltä. Nojaan
käsillä polviini ja tasaan hengitystäni.
Kävelen
päättömästi ympäriinsä heikon ja katkeilevan valokeilani
johdattamana. Kuulen kuiskivan äänen kutsuvan nimeäni. Se on
naisen ääni. Pyörähtelen ympäriinsä ja yritän paikallistaa
äänen. Se on kuitenkin mahdotonta, koska ääni kuuluu pääni
sisältä. Ääni on tuttu ja lempeä. Kuin äidin ääni... Tajuan,
että se on kuolleen äitini ääni. Silmäkulmaani nousee kyynel,
kun muistelen äidin viimeistä työaamua, jolloin hän ajoi
kohtalokkaan kolarin ja kuoli. Muistelen äidin hautajaisia ja
jokasyksyistä äidin muistopäivää, jolloin käymme isän kanssa
yhdessä äidin haudalla ja teemme äidin lempiruokaa. Äidin
kuolemasta on viitisen vuotta. Olen päässyt siitä jo kutakuinkin
yli, mutta nyt herkistyn kuullessani hänen äänensä niin pitkän
tauon jälkeen. Äidin ääni kehottaa minua jatkamaan matkaa suoraan
eteenpäin. Hänen mukaansa kohtaan jossain vaiheessa pelon
ruumiillistuman ja minun on voitettava se. Hän muistuttaa vielä
uskomaan voittooni ja itseeni. Sitten hän on poissa.
Teen
niin kuin ääni neuvoi ja jatkan eteenpäin. Mietin, mitä pelon
ruumiillistuma tarkoittaa. En ehdi mietteissäni kovin pitkälle, kun
vastaus jo selviää: kohtaamani pelko on kuin heikosti hohtava
ankeuttaja (myönnetään, olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat),
joka koostuu kaikista pahimmista peloistani. Se on painajainen
nähtynä, eli pelon ruumiillistuma. Se yrittää imeä minusta
elämän ja sielun ja kaiken, mitä vain ikinä irti saa. Näen
mielessäni välähdyksiä kaikista kauheuksista, joita olen kokenut
tai kuvitellut. Ruumiillistuma on laittanut ne päähäni. Näen
kauhuissa äidin kuoleman, pätkiä painajaisistani, parhaan kaverini
itsemurhayrityksen, auton alle jääneen entisen koirani jäännökset
ja kaikkea totaalisen hirveää, mitä ikinä, siis ikinä kenenkään
ei tulisi kokea. Vaikka olenkin mies (no okei, olen kuusitoista) enkä
itke koskaan tai pelkää mitään, tämä on silti jotain niin
älytöntä, että en suosittele kenellekään.
Muistelen
äidin sanoja itseeni uskomisesta ja toivosta. Päätän karkottaa
kaiken kauheuden hyvyydellä ja iloisilla asioilla. Ajattelen isää,
koiraani Peteä, ystäviäni, tyttöystävääni, lätkäjengiä,
voitettuja pelejä, isän kanssa vietettyjä mukavia hetkiä ja
kaikkea, mikä on saanut joskus hymyn huulilleni. Toivon niin kovasti
parempia unia ja täältä pois pääsemistä, että luulen jo
päässeeni pois koko helvetin painajaisesta. Avaan silmät varovasti
ja katselen ympärilleni. Mikään ei ole muuttunut. Menetän jo
melkein toivoni poispääsystä, kunnes ukkeli laskee kätensä
olkapäälleni ja sanoo: ”Hyvä Mika. Suoriuduit tehtävästä
oikeastaan aika hyvin. Nyt, jos olet valmis olisi sinun aikasi mennä
nukkumaan kunnon yöunet. Miltä kuulostaa?” Olen hetken niin
hämilläni etten tiedä mitä sanoa. Nousen ylös, suoristaudun ja
sanon: ”Juu, se ois tosi kiva.”
Ukkeli
johdattaa minut takaisin samalle metalliovelle, josta tulin aiemmin
sisään painajaiseeni. Ukkeli viittaa kädellään minua astumaan
ensin ovesta ja tulee itse perässä. Ennen kuin hän lukitsee oven
jättiavaimella hän sanoo: ”Nyt olet kokenut painajaisesi
käytännössä ja jos olet valmis, voisimme sinetöidä oven
ikuisiksi ajoiksi. Paha unesi jää oven taakse, sinun ei pitäisi
kohdata sitä enää ikinä, jos et tahdo.” Olen niin riemuissani
tästä uutisesta, että äkkinäisessä ilonpuuskassa halaan
ukkelia. Vetäydyn kuitenkin irti, koska eivät miehet halaile
toisiaan, suoraan sanottuna aika homoa sellainen. Väännän
rauta-avaimesta ja lukitsen painajaiseni pois elämästäni. Olen
juuri kiittämässä ukkelia, kun hän sanoo: ”Nimeni on Igor.
Vaikka oletkin autuaasti kutsunut minua Ukkeliksi, niin sano vaan
Igor.” Katson nolona kengänkärkiäni. Mistä hän voi sen tietää?
Lukeeko hän ajatuksia? Kiittelen häntä kovasti avusta ja hän
johdattaa minut ulos. Otan pyöräni seinän vierestä ja talutan sen
tielle. Katsahdan vielä taaksepäin nähdäkseni talon, mutta se on
kadonnut. Talo numero kolme, josta juuri minuutti sitten astuin ulos,
on kadonnut. Ihmettelen sitä matkalla kotiin.
Kotiin
päästyäni laitan pyörän autotalliin, riisun likaiset vaatteeni,
käyn nopeasti suihkussa ja menen nukkumaan. Nukahdan saman tien ja
voitte vain kuvitella, kuinka makoisat yli puolen vuorokauden unet
nukuin. Ei painajaisia, ei kuolleita, ei jälkeäkään pahoista
unista. Näin ihanaa unta äidistä, joka leipoi tapansa mukaan
lauantaiaamuna pullia herätessäni. Uni oli niin todellinen, että
luulin sen olevan totta. Ukkelin, anteeksi Igorin Good
dreams -lupaus päti ainakin
minun kohdallani, mutta mitä jos olisikin käynyt toisin...
