- 3

Jos saisit valita, ottaisitko minut vai rahat?

Jos saisit päättää, jakaisitko vai omisitko?

Jos sinulta kysyttäisiin, lähtisitkö vai jäisitkö?

Jos saisit tuomita, olisinko se minä vai sinä?

Onneksi sinun ei tarvitse näitä miettiä. 

Minä päätän.

- 2

Ilman rakkautta ihminen ois aika avuton, taakka harteilla olis tajuton.

novelli 2: Good dreams

Kävelen eteenpäin. En katso taakse, vaan tuijotan lasittunein silmin suoraan edessäni häämöttävään pimeyteen. Vain mustaa, yksinäistä ja pelottavaa pimeyttä. Ei mitään enempää tai vähempää. Vain pimeyttä, that's it.

     Huidon käsilläni eteen ja sivuille etten törmäisi mihinkään. Ei sillä, että siellä mitään olisikaan, mutta koskaan ei voi olla liian varma. Katseeni pysyy lasittuneena ja eteenpäin suuntautuneena, kun kompastun äkisti. Putoan kuopan tapaiseen ja lyön pääni ilmeisesti kiveen.

     Havahdun hereille hikisenä ja huohottavana. Näin taas saman painajaisen. Näen sen joka yö. Tätä on kestänyt jo jonkin aikaa, parisen viikkoa ehkä. Uni alkaa ja päättyy aina samalla tavalla varoittamatta. Aina on pimeää, olen yksin, liikun eteenpäin lamaantuneena ja putoan. Ei mitään muuta. Aina sama kuvio. Vaikka olenkin nähnyt saman unen monta kertaa, se on aina yhtä pelottava, kuin näkisin painajaisen aina ensimmäistä kertaa.

     En ole taikauskoista sorttia, enkä usko mihinkään horoskooppihölynpölyyn. Olen miettinyt jonkinmoista psykologista apukeinoa uniongelmaani, mutta sellainen ottaisi ilmi tullessaan niin paljon egoni päälle, että ei kiitos. Kallonkutistajan apua tarvitsevat vain hullut, eivät tällaiset raavaat miehet kuten minä. Avun pyytäminen olisi ilman muuta fiksuin teko tässä tilanteessa, mutta mitä kaveritkin sanoisivat? ”Mika on hullu, sen tarvii mennä hullujenhuoneelle!” Jotain tämän tapaista olisi varmasti vastassa.

     Vaikka tosimiehet, kuten minä, eivät pelkää mitään, olen kuitenkin alkanut pelätä nukahtamista. Tai en nyt varsinaisesti itse nukahtamista, vaan tämän kyseisen painajaisen jokaöistä uudelleen kelaamista. Olen yrittänyt kotikonsteja nukkumisen helpottamiseksi, mutta vaikka netti on täynnä unitietoutta ja kaiken maailman taikakonsteja, en ole millään saanut helpotettua oloani. Hermo tässä menee, ei voi muuta sanoa.

     Huono nukkumiseni on jo alkanut vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Koulussa en jaksa keskittyä, minulla ei ole nykyään koskaan nälkä, lätkätreeneissä en jaksa tehdä tavallista määrää vatsalihaksia ja punnerruksia, ja silmiäni särkee ja ne punoittavat aina vaan. Isänikin (jonka kanssa asun kahdestaan) on huomauttanut punaisista silmistä ja tummista silmänalusista. Uni on tärkeää ihmiselle, nyt sen kokemuksen kautta ymmärrän paremmin kuin hyvin. Neljän tunnin hatarilla yöunilla ei paljoa juhlita, tosi on.

     Taas yrittäessäni valvottaa itseäni tietokoneella surffailemalla eksyn lupaavannäköiselle sivustolle. Sivuston nimi on Good dreams ja sen vasemmassa laidassa on kajahtaneen näköinen vanha mies, joka pitää käsissään vanhaa nahkakantista kirjaa. Arvelen ukkelin olevan taas niitä samoja shamaanityyppejä, jotka luulevat tietävänsä ja osaavansa kaiken. Selailen sivua ylös alas ja painelen linkkejä, kunnes painan yhteystietokuvaketta ja eteeni ilmestyy osoite, jossa ukkeli ottaa asiakkaita vastaan. Kirjoitan osoitteen muistiin, tallennan sivun ja jatkan selailua. Kellon näyttäessä jo yli puolta yötä päätän vihdoin antaa periksi väsymykselle. Sammutan koneen ja painun pehkuihin. Happy nightmares kaikille, etenkin minulle itselleni.

     Kävelen pimeyden peittämässä tyhjyydessä. Olo on kuin leijuvalla, mutta jalkani polkevat maata ihan tavalliseen tapaan. Siristelen silmiäni nähdäkseni paremmin eteenpäin, mutta olo on kuin sokealla. En katso taakse päin, en pysty katsomaan. Pääni on valettu paikalleen, sen ei ole tarkoitus liikkua. Pimeys ja hiljaisuus saavat selkäpiini karmimaan. Ihoni on kananlihalla kylmyyden ja karmivuuden takia. Kävelen ja kävelen, mutta minusta tuntuu, etten liiku metriäkään. Olo on kuin pakoon pyrkivällä gasellilla, joka on juuttunut petolliseen mutaan. Yritys paeta on kova, mutta pakoon ei pääse. Minuun iskee paniikki.

     Jatkan mukakävelyäni ja kompastun johonkin kovaan. Lennän naamalleni syvään, osittain maatuneita ruumiita täynnä olevaan joukkohautakuoppaan. Haju on karmiva ja tunnen jonkun tai joidenkin liikkuvan allani. Ruumiit eivät ole ruumiita, ne elävät.

     Herään kauhusta hikisenä omasta sängystäni ja katselen ympärilleni. Sama vanha oma huoneeni. Ei ruumiita, ei hirviöitä. Vain työpöytä, tuoli, vaatekaappi ja kasa likaisia vaatteita. Ei siis ruumiita, olen turvassa.

     Yritän vielä nukkua muutaman tunnin, mutta uni on katkonaista ja mielessäni pyörivät vain kuolleet ja ahdistava pakokauhu. Päätän nousta ylös, vaikka kännykkäni kello näyttää vasta puolta viittä. Avaan tietokoneeni ja palaan aiemmin tallentamalleni Good dreams -sivustolle. Päätän ottaa selvää siitä, olisiko ukkelista minulle hyötyä. Voin lintsata koulusta tämän päivän ja etsiä ukkelin ”puhun joutavia ja ihmiset maksavat minulle siitä” -toimiston. Pelaan noin kaksikymmentä erää pasianssia, enkä voita niistä yhtäkään. Tosi kiva, siis tosi tosi kiva.

     Haen aamun valjettua ja isän lähdettyä töihin seitsemäksi vanhan kunnon polkupyöräni autotallista. On minulla mopokin, mutta isä otti avaimeni pois oman turvallisuuteni takia, koska nukun huonosti. Etten vain aja kolaria ja satuta itseäni. Toisaalta koomassa ollessani saisin nukuttua kaikki univelat pois. Paitsi, jos painajaisestani tulee megasuperhyperextrapitkä ja kammottava. Näihin mietteisiin jään, kun lukitsen kotioven mennessäni ja lähden polkemaan kohti pelastusta.

     En ole aivan varma, missä etsimäni osoite on, mutta Google mapsin mukaan sen ei pitäisi olla kovin kaukana. Ajelen ympäri kylää osaksi kuluttaakseni aikaa, koska ukkeli ei varmasti ole puoli kahdeksan aikaan aamulla toimistollaan, ja osaksi kuntoilun vuoksi. En ole vähään aikaan käynyt lenkillä ja lätkätreenejäkin on jäänyt muutamat väliin. En vain yksinkertaisesti ole jaksanut. Unenpuute tekee kaiken olemisen raskaaksi ja puuduttavaksi.

     Löydän vihdoin etsimäni tien ja katselen rakennusten ja talojen numeroita löytääkseni numeron kolme. Se ei voi olla kaukana tienhaarasta, mutta ajan silti tien loppuun asti varmistaakseni, etten varmasti etsi toimistoa tien väärästä päästä. Ajan umpikujasta takaisin risteykselle päin luetellen samalla ääneen numeroita: kolmekymmentäviisi, kolmekymmentäkaksi, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentäneljä, yhdeksäntoista, kuusitoista, kolmetoista, kymmenen, kahdeksan, kuusi, neljä, kaksi, yksi. Hetkinen, siis neljä, kaksi ja yksi? Minähän etsin kolmosta. Miten en ole huomannut ollenkaan kolmosta? Kaivan muistilappuni taskusta ja tarkastan numeron. Olin oikeassa, numero on kolme. Ajan uudestaan toiseen päähän ja takaisin, enkä vieläkään löydä kolmosta. Teen näin vielä muutaman kerran, kunnes varmistun siitä, että kolmosta ei tosiaankaan ole. Olen jo lähdössä, kun kuulen jonkun kutsuvan minua nimeltä. Käännyn ympäri ja näen saman ukkelin, joka oli nettisivulla, seisovan edessäni. Hän kysyy syytä edestakaiseen ajelemiseeni. Vastaan vähän hämilläni etsiväni häntä (okei, kuulostaa tyhmältä, että kerron hänelle etsiväni häntä ja hän on koko ajan ollut jossain näköetäisyydellä). Hän pyytää seuraamaan sisälle taloon, jonka seinässä on hämmästyksekseni numerolaatta kolme. En jää sitä sen enempää miettimään, vaan seuraan ukkelia, kuin alistunut koira sisälle punatiilisen kerrostalon kellarikerrokseen.

    Hän pyytää minua istumaan ja tottelen mukisematta. Alan selittää hänelle syytä täällä olemiseeni, mutta hän hiljentää minut käden heilautuksella.

”Ajattelinkin, että tulisit pian. Olen odottanut sinua”, ukkeli tokaisee, kuin olisi tuntenut minut aina. Olen juuri sanomassa jotain nasevaa ja ivallista, mutta suustani putkahtaa vain tyhmä ”Täh?”

”Niin juuri. Tiedän tilanteesi ja unesi ja kaikki yksityiskohdat ongelmastasi. Nyt on vain sinusta kiinni, haluatko ottaa apuni vastaan.”

”Ai että haluanko? No totta helvetissä haluan! Siksihän olen täällä, satutko muistamaan?” Kärsivällisyyteni alkaa pian loppua turhan jaarittelun takia.

”Selvä, mutta ennen kuin autan sinua millään tavalla, sinun on suoriuduttava kolmiosaisesta testistä hyväksyttävästi.”

Vai oikein vielä testejäkin pidetään, kaikkea kanssa. Haluan vain hänen tekevän jotain poppaskonsteja ja tadaa, nukun taas hyvin.

”Okeeei... Mitä minun sitten pitäisi tehdä, jos saan kysyä?”

”Kysy pois vaan. Ensimmäinen kysymys, johon vastaat: Miksi haluat apua juuri minulta?”

Mietin hetken ja kelaan kaikkia muita mahdollisia apuvaihtoehtoja mielessäni.

”Ja muista olla rehellinen, se on tämän testin ydin. Jos valehtelet, menetät saman tien mahdollisuutesi hyviin uniin”, ukkeli lisää vielä totisena.

”No tota öö, ajattelin, että sinä voisit auttaa, koska öö, en halua mennä kallonkutistajalle ja kaverit vaan nauraisi, jos saisivat tietää mun olevan hullu ja sillee...”

Ajattelen ukkelin nauravan tai edes hymyilevän, mutta hän pitää niin täydellisen pokerinaaman, että on vaikea tulkita, mitä hän on mieltä vastauksestani.

”Toinen kysymys: Miten luulet minun auttavan sinua?”

Mietin taas hetken ja vastaan: ”No sä voisit tehdä jotain sellaisia poppastaikoja ja sellasii ja sit mä parantuisin.” Tiedän itsekin, että vastaus on tyhmä, mutta taaskaan miehen naamalta on mahdoton tulkita yhtään mitään.

”Kolmas kysymys: Mitä olet valmis uhraamaan hyvien unien eteen?”

Tätä vastausta minun ei tarvitse edes miettiä: ”Kaiken.”

Mies nyökkää ja poistuu hetkeksi huoneesta. Istun punaisella kangaspäällysteisellä tuolilla ja nyplään paidanhelmastani roikkuvaa lankaa. Huone on hämärä ja outo. Seinät ovat tyhjät, keskellä huonetta on yksilaatikkoinen työpöytä ja sen molemmin puolin tuolit. Punainen kangastuoli, jolla minä istun ja rähjääntynyt ruskea nahkainen työtuoli. Huoneen ilmapiiri on outo; täällä ei ole pelottavaa, muttei myöskään kodikasta (sekös olisikin outoa, jos tämä paikka olisi kodikas). Hämäryys tekee tietynlaisen arvoituksellisuuden tunteen ja tyhjät seinät tekevät tilasta tylsän. Ei kirjahyllyjä, ei tauluja, ei julisteita, ei mitään. Tyhjät tummat seinät, ei mitään muuta.

    Katsellessani seiniä mies palaa ääneti huoneeseen ja istahtaa alas nahkatuolilleen. Säpsähdän vähän hänen hiljaista sisääntuloaan, mutta en anna sen häiritä.

”No niin, Mika. Varmistan nyt vielä, oletko varmasti valmis luopumaan ihan kaikesta hyvien unien takia?” Kysymys alkaa karmia minua. Olenko valmis luopumaan ihan kaikesta? Olenko? Mietin ystäviäni, lätkäjengiläisiä, isääni, koiraani, tulevaisuuden haaveitani, kaikkea, mitä sanaan ”kaikkea” voi sisältyä. Ukkeli odottaa sama pokerinaama kasvoillaan räpäyttämättä silmäänsäkään. Pitkän pohdinnan jälkeen kysyn: ”Jos vastaan, että olen valmis luopumaan kaikesta, mistä kaikesta tarkalleen ottaen joudun luopumaan?” Ukkeli katsoo minua ja vastaa hieman närkästystä äänessään: ”Kysymys kuului, oletko varmasti valmis luopumaan ihan kaikesta hyvien unien takia? En tarkenna kysymystä. Vastaa vain kyllä tai ei, ei se niin vaikeaa ole.”

”Ehkä.”

”Se ei ole vastausvaihtoehto. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: kyllä tai ei. Tässä menee aikaa hukkaan, yritä nyt päättää.”

Tunnen, kuinka hikikarpaloita valuu otsaani pitkin. Mietin, mihin tämä kyllä-vastaus saattaisi johtaa. Tai jos vastaan ei, löydänkö apua jostain muualta? Mietin ja pohdin näitä vaihtoehtoja (joita on valitettavasti vain nämä kaksi) ja niiden seuraamuksia. Onko hyvät unet niin tärkeä asia, että voin uhrata ihan kaiken, siis ihaihan kaiken? Päädyn lopulta nyökkäämään pienesti.

”Tuo tarkoittaa siis kyllä? Selvä, seuraa minua.” Hän johdattaa minua öljylampun valossa (onpa vanhanaikaista) alas rappusia vielä alemmas kellarikerroksesta. Tärisen vähän kolean käytävän takia.

Mies pysähtyy raskaan metallioven eteen ja käskee minun istahtaa kiviportaalle, joita pitkin laskeuduimme tänne alas. Hän näyttää taas olevan tosissaan (hän ei ole varmaan koskaan hymyillyt)

ja kertoo rauhallisesti ohjeet: ”Kun avaan tämän oven, joudut painajaiseesi. Ainoa mahdollisuus parantua tästä jatkuvasta painajaiskierteestä on kohdata pelkosi ja selättää se. Säännöt ovat yksinkertaiset: elä tai kuole. Painajaisesta ei pääse kesken pois eikä sitä voi keskeyttää. Jos nyt menet tuonne, tulet sieltä elävänä pois tai jäät sinne kuolleena. Päätös on kokonaan sinun.” Silmäni pyöristyvät, kun kuuntelen ukkelin selostusta. Elä tai kuole... En osannut ihan tällaista odottaa.

”Miten mä pystyn voittamaan pelkoni? Tai siis mitä mun pitää tarkalleen ottaen tehdä?” kysyn kauhistuneena juuri kuulemastani.

”Enempää en voi auttaa, sinun on itse selviydyttävä siitä. Mutta muista, ettet menetä toivoasi missään vaiheessa. Se on pahin virhe, jonka voit tehdä. Älä lakkaa uskomasta itseesi ja mahdollisuuksiisi pelastua. Onnea matkaan.” Ukkeli avaa raskaan metallioven suurella rauta-avaimella ja viittaa minua astumaan sisään. Astun askeleen kohti pelottavan tuttua pimeyttä ja putoan saman tien pimeään tyhjyyteen. Kopsahdan maahan ja nousen ylös karmivan tutuksi tulleessa paikassa, painajaisessani.

Nousen ylös ja räpyttelen silmiäni tottuakseni pimeyteen. Pitelen vasenta kättäni, joka kolahti kipeästi maahan pudotessani. Katson ylös suunnilleen sinne, mistä juuri putosin. Pimeys on niin vallitseva, etten näe yhtään mitään. Enpä tietenkään.

    Venyttelen jalkojani ja yritän paikallistaa olinpaikkaani. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä kuten jo mainitsin, täällä on hyvin pimeää. Kaivan taskustani taskulampun, jonka onnekseni laitoin sinne aamulla. Ajattelin ulkona olevan vielä pimeää, mutta en kuitenkaan tarvinnut sitä, vaikka oli hämärää. Napsautan lampun päälle ja alan tutkia ympäristöä.

    Haahuiltuani tovin istahdan löytämälleni kivelle. Se on noin polvenkorkuinen, eli juuri sopiva istuimekseni. Mietin, mitä ukkeli mahtoi tarkoittaa sanoessaan ”Elä tai kuole.” Eihän täällä edes ole muita, miten ihmeessä voisin kuolla? Hiljaisuus on täällä painostavaa. Kuin korvat soisivat niin korkeassa äänessä koko ajan, ettet voi kuulla ääntä. Kuunnellessani hiljaisuutta kuulen kuolaavaa hengitystä, kuin suuren koiran läähätystä. Käännän taskulamppuni valokeilan äänen suuntaan ja näen vain valtavat veriset hampaat ja kiiluvat silmät ennen kuin otus hyökkää päälleni. Hakkaan sitä taskulampullani ja potkin ja lyön voimieni takaa. Mietin pakoon juoksemistakin, mutta sen verran tiedän petoeläimistä (olettaen, että tämä kyseinen otus on jonkin sortin elukka), että juoksemalla en niitä pakoon pääse, sitä on turha edes yrittää. Otus, jonka oletan olevan jokin suden sukulainen, lähtee uikuttaen pois kolautettuani sitä kovalla voimalla päähän. Tutkiskelen saamiani naarmuja ja puremia. Niitä on monta, mutta ne eivät vuoda paljoa verta. Pyyhin veret housuihini ja paitani helmaan ja lähden etsimään ulospääsyä tästä helvetistä.

    Kävelen eteenpäin samalla tavalla, kuin aina painajaisessani. Ainoat erot uneen nähden ovat ne, että pystyn kääntämään päätäni ja liikun eteenpäin. Tosin olen yhtä lamaantunut enkä näe mitään, mutta pääni ei ole valettu paikoilleen. Kuljeskelen pimeydessä ja etsiskelen jonkinlaista poispääsyä. Aivan kuin painajaisessanikin, kompastun kiveen tai puunjuureen, vaikea sanoa kumpaan. Lennän rähmälleni samaiseen hautakuoppaan, josta näin unta viimeksi. Tiesin ruumiiden liikkuvan jo ennen kuin mätkähdin niiden päälle, mutta niiden paljous ja karmeus tuli silti yllätyksenä. Olen pelannut zombie-pelejä pleikkarillani, mutta joutuminen oikeasti niiden sekaan on jotain paljon pelottavampaa, ja samalla myös aika siistiä. Miettikää nyt: saat oikeasti tapella eläviä kuolleita vastaan ja saat kokeilla käytännössä kaikkia niitä liikkeitä, joita pelissä käytät. Aika siistiä, vai mitä?

     Siisteys loppuu siihen, kun ensimmäinen ”kuollut” lyö minua mahaan. Haukon hetken henkeäni ja yritän saada normaalin hengitysrytmin takaisin. Taskulamppuni valo on katkonaista, koska hakkasin sillä petoa, jonka tapasin aiemmin. Saan valoa sen verran, että pystyn ennakoimaan zombien liikkeet, koska tunnetusti kuolleet eivät ole järin nopeita liikkeissään. Hakkaan muutaman ja pääsen kuin ihmeen kaupalla kipuamaan kuopasta ylös ja juoksemaan karkuun. Juoksen muutaman sata metriä varmistuakseni siitä, että kuolleet jäävät kuoppaansa ja minä pääsen kauas pois sieltä. Nojaan käsillä polviini ja tasaan hengitystäni.

     Kävelen päättömästi ympäriinsä heikon ja katkeilevan valokeilani johdattamana. Kuulen kuiskivan äänen kutsuvan nimeäni. Se on naisen ääni. Pyörähtelen ympäriinsä ja yritän paikallistaa äänen. Se on kuitenkin mahdotonta, koska ääni kuuluu pääni sisältä. Ääni on tuttu ja lempeä. Kuin äidin ääni... Tajuan, että se on kuolleen äitini ääni. Silmäkulmaani nousee kyynel, kun muistelen äidin viimeistä työaamua, jolloin hän ajoi kohtalokkaan kolarin ja kuoli. Muistelen äidin hautajaisia ja jokasyksyistä äidin muistopäivää, jolloin käymme isän kanssa yhdessä äidin haudalla ja teemme äidin lempiruokaa. Äidin kuolemasta on viitisen vuotta. Olen päässyt siitä jo kutakuinkin yli, mutta nyt herkistyn kuullessani hänen äänensä niin pitkän tauon jälkeen. Äidin ääni kehottaa minua jatkamaan matkaa suoraan eteenpäin. Hänen mukaansa kohtaan jossain vaiheessa pelon ruumiillistuman ja minun on voitettava se. Hän muistuttaa vielä uskomaan voittooni ja itseeni. Sitten hän on poissa.

     Teen niin kuin ääni neuvoi ja jatkan eteenpäin. Mietin, mitä pelon ruumiillistuma tarkoittaa. En ehdi mietteissäni kovin pitkälle, kun vastaus jo selviää: kohtaamani pelko on kuin heikosti hohtava ankeuttaja (myönnetään, olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat), joka koostuu kaikista pahimmista peloistani. Se on painajainen nähtynä, eli pelon ruumiillistuma. Se yrittää imeä minusta elämän ja sielun ja kaiken, mitä vain ikinä irti saa. Näen mielessäni välähdyksiä kaikista kauheuksista, joita olen kokenut tai kuvitellut. Ruumiillistuma on laittanut ne päähäni. Näen kauhuissa äidin kuoleman, pätkiä painajaisistani, parhaan kaverini itsemurhayrityksen, auton alle jääneen entisen koirani jäännökset ja kaikkea totaalisen hirveää, mitä ikinä, siis ikinä kenenkään ei tulisi kokea. Vaikka olenkin mies (no okei, olen kuusitoista) enkä itke koskaan tai pelkää mitään, tämä on silti jotain niin älytöntä, että en suosittele kenellekään.

Muistelen äidin sanoja itseeni uskomisesta ja toivosta. Päätän karkottaa kaiken kauheuden hyvyydellä ja iloisilla asioilla. Ajattelen isää, koiraani Peteä, ystäviäni, tyttöystävääni, lätkäjengiä, voitettuja pelejä, isän kanssa vietettyjä mukavia hetkiä ja kaikkea, mikä on saanut joskus hymyn huulilleni. Toivon niin kovasti parempia unia ja täältä pois pääsemistä, että luulen jo päässeeni pois koko helvetin painajaisesta. Avaan silmät varovasti ja katselen ympärilleni. Mikään ei ole muuttunut. Menetän jo melkein toivoni poispääsystä, kunnes ukkeli laskee kätensä olkapäälleni ja sanoo: ”Hyvä Mika. Suoriuduit tehtävästä oikeastaan aika hyvin. Nyt, jos olet valmis olisi sinun aikasi mennä nukkumaan kunnon yöunet. Miltä kuulostaa?” Olen hetken niin hämilläni etten tiedä mitä sanoa. Nousen ylös, suoristaudun ja sanon: ”Juu, se ois tosi kiva.”

     Ukkeli johdattaa minut takaisin samalle metalliovelle, josta tulin aiemmin sisään painajaiseeni. Ukkeli viittaa kädellään minua astumaan ensin ovesta ja tulee itse perässä. Ennen kuin hän lukitsee oven jättiavaimella hän sanoo: ”Nyt olet kokenut painajaisesi käytännössä ja jos olet valmis, voisimme sinetöidä oven ikuisiksi ajoiksi. Paha unesi jää oven taakse, sinun ei pitäisi kohdata sitä enää ikinä, jos et tahdo.” Olen niin riemuissani tästä uutisesta, että äkkinäisessä ilonpuuskassa halaan ukkelia. Vetäydyn kuitenkin irti, koska eivät miehet halaile toisiaan, suoraan sanottuna aika homoa sellainen. Väännän rauta-avaimesta ja lukitsen painajaiseni pois elämästäni. Olen juuri kiittämässä ukkelia, kun hän sanoo: ”Nimeni on Igor. Vaikka oletkin autuaasti kutsunut minua Ukkeliksi, niin sano vaan Igor.” Katson nolona kengänkärkiäni. Mistä hän voi sen tietää? Lukeeko hän ajatuksia? Kiittelen häntä kovasti avusta ja hän johdattaa minut ulos. Otan pyöräni seinän vierestä ja talutan sen tielle. Katsahdan vielä taaksepäin nähdäkseni talon, mutta se on kadonnut. Talo numero kolme, josta juuri minuutti sitten astuin ulos, on kadonnut. Ihmettelen sitä matkalla kotiin.

     Kotiin päästyäni laitan pyörän autotalliin, riisun likaiset vaatteeni, käyn nopeasti suihkussa ja menen nukkumaan. Nukahdan saman tien ja voitte vain kuvitella, kuinka makoisat yli puolen vuorokauden unet nukuin. Ei painajaisia, ei kuolleita, ei jälkeäkään pahoista unista. Näin ihanaa unta äidistä, joka leipoi tapansa mukaan lauantaiaamuna pullia herätessäni. Uni oli niin todellinen, että luulin sen olevan totta. Ukkelin, anteeksi Igorin Good dreams -lupaus päti ainakin minun kohdallani, mutta mitä jos olisikin käynyt toisin...

-

Rakkaus, onni, sydän, kaksi, sanojako vaan vai jotain syvempää?

Mitä olet mieltä? Mitä ne sinulle merkitsevät?

Oletko koskaan miettinyt, miksi rakkautta on? Tai miksi sitä ei ole?

Oletko miettinyt, miksi rakkaus kohtaa toiset aiemmin, toiset taas myöhemmin?

Mistä tietää, onko hän juuri se oikea sinulle? Tai miksi ei ole?

Ainutkertaisuus on sen salaisuus.

Kaikki toivovat ikuista onnea, mutta se toteutuu vain saduissa.

Satumaailmaan jos astua voisi, ikuista onnea saattaisi mukanaan tuoda.

Kestäisikö se täällä? Olisiko se valonarkaa tai pimeyttä pelkäävää?

Pysyisikö se kasassa vai hajoaisiko pienen pieniksi palasiksi?

Sitä täytyy kokeilla, jos käväisee satumaailman ovella.

runo 2

Elämä on joskus vaikeaa, en tiedä, mikä helpottaa.

Raha, maine tai kuuluisuus? Vai urheiluauto upouus?

Joskus pysähtyminen painetta hellittää, itseään pohtimalla elämä alkaa taas pelittää.

Aina ei kulta ja mammona onnea tuo, sitä myös tosiystävät luo.

Ilman ystäviä olet kuin yksinäinen puu, laho kanto, silta, joku muu.

Silloin olet omillasi ja ratkaisu saattaa olla mielestäsi olutlasi.

Se oloa hetkeksi helpottaa, vaan aamulla päätä jomottaa.

Päälle painavat ongelmat taas, mut kas kummaa, lasi jälleen helpottaa.

Aina vaan vahvempaa, kohta ei miltään tunnukaan.

Pian aineet kovenee, alkoholi, huumeet, kaikki menee.

Mikään ei riitäkään, miten näin kävikään?

Herää painajaisesta, aukaise silmät ummesta, palaa todellisuuteen ja mieti, kuka sinua kusetti?

Kertoi maailman kauhuista, uskotteli sen tapahtuvan, kieroili mielessään, hykerteli, naureskeli ja myhäili itsekseen, kun uskoit kaiken hänen mielikseen.

Maailmassa on myös paljon hyvää, muista se, kun kylvet pelon jyvää.

novelli: Häntä en unohda koskaan

Tämä teksti on TÄYSIN fiktiivinen, se ei liity millään tavalla omaan tai kenenkään muun tuntemani ihmisen elämään. Kirjoitin sen omaksi huvikseni, älkää huolestuko. (;

    ”Oli tavallinen maanantaiaamu. Kello oli puoli kahdeksan kun lähdin kävelemään koulua kohti. Ensimmäinen tunti alkaisi kahdeksalta ja silloin olisi historiaa. Tylsin aine ikinä ja heti maanantaiaamuna. Olin väsynyt, kun lampsin kohti lukiota.

     Havahduin tunteeseen, että joku seuraa minua. Katsoin taakse ja näin jonkun tuntemattoman pojan tuijottavan minua. Tuijotus ei ollut negatiivista tuijotusta vaan pikemminkin lempeää ja ihailevaa tuijotusta. Ihaileva tuijotus tuntui minusta oudolta, olenhan vain tavallinen tyttö, joka käyttää tavallisia farkkuja ja tavallista hupparia. Minulla on vaaleaksi värjätyt luonnonkiharat hiukset ja sinivihreät silmät. En ole laiha, kuten muut tytöt, mutten myöskään suorastaan lihava. Tavallisen kokoinen, sanotaan näin.

     Niin, se tuijotus. Poika oli komea, hänellä oli ruskettunut iho, tummat hieman kihartuvat hiukset ja ruskeat silmät. Hänen punainen lippalakkinsa oli kulunut, ja hänellä oli päällään vaaleat farkut ja sininen takki. Jalassaan hänellä oli ruskeaa nahkakengät ja hän kantoi olallaan mustaa olkalaukkua. Katseessa oli jotain oudolla tavalla tuttua. Käännyin jatkamaan matkaa pienesti hymyillen.” Näin olin kirjoittanut melko tarkalleen vuosi sitten. Nyt kun ajattelen tätä tilannetta, antaisin mitä vain päästäkseni sinne takaisin.

     Luen päiväkirjaani, johon olen kirjoittanut muistojani ja ihania asioita vuosien varrelta. Joskus kaikki oli hyvin, nyt asiat ovat toisin.

     Istun ränsistyneellä nahkasohvalla vasemmassa kädessäni nahkavyö ja oikeassa ruisku, jossa on jotain, millä olen saanut pääni sekaisin jo jonkin aikaa. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, mitä se on. Myyjä vakuutti sen olevan täyttä tavaraa ja vaikuttavan nopeasti. Se helpottaa oloa, kun on raskasta tai ahdistaa. Kiristän vyön käteni ympärille kyynärpään yläpuolelle ja oikealla kädellä ruiskutan aineen suoneeni. Aluksi olo ei tunnu miltään, mutta hetken odottamisen tuloksena päässä alkaa sumentua ja olo kevenee. Tässä sitä taas ollaan, vaikka lupasin lopettaa jo kaksi ja puoli kuukautta sitten.

     Kello on neljä aamuyöllä, kun palaan kotiin huumetokkurassa. Avaan oven ja lösähdän olohuoneen sohvalle. Haisen ummehtuneelta ja marisätkiltä, mutta en jaksa välittää. Eivätkä jaksa vanhempanikaan enää kauaa.

     Herään aamulla siihen, että äiti yrittää saada minua hereille. Pääni on selvinnyt jo eilisestä, mutta äiti näkee heti, että olen ollut taas Luolassa. Me siellä käyvät nimitämme hauskanpitopaikkaamme Luolaksi. Äiti sanoo sitä narkkareiden huumeluolaksi. Sellainenhan minä olen, narkkari. Olen sisäistänyt asian ja olen sinut sen kanssa. Elämäni on muutenkin niin syvältä, etten jaksa edes yrittää enää olla kuten muut ikäiseni: käydä lukion toista luokkaa innokkaana ja valmistautua pikku hiljaa vuoden päästä tuleviin ylioppilaskirjoituksiin. Olen vajonnut alas enkä pääse sieltä enää ylös.

     Joskus mietin tätä poikaa, josta olen kirjoittanut päiväkirjaani. Hän oli uusi oppilas koulussani, kun häneen koulumatkalla tutustuin. Hän oli ensinäkemältä asti niin komea ja ihana. Ei hän minusta pitänyt sillä tavalla yrityksistäni huolimatta. Muut kauniimmat tytöt hänet veivät mukanaan. Sitten tapasin Sakun. Saku oli ammattikoululainen ja kun hänet löysin eräistä bileistä polttelemasta maria, minunkin huumeputkeni alkoi. Se oli noin puoli vuotta sitten. Seurustelimmekin hetken, mutta tavallinen kun olen, en kelpaa kenellekään kauaa. Mutta ero ei ollut yksin minun syyni. Saku nimittäin raiskasi minut. Piti minua huoranaan ja lainasi kavereillensakin.

     Huumepäissämme pidimme hauskaa ja kokeilimme seksiä ensimmäisiä kertoja. Aluksi se oli mahtavaa ja teimmekin näin joka viikonloppu. Vähitellen ”hauskanpitokerrat” tihenivät ja olimme Luolassa joka ilta yhdessä muiden narkkareiden. Tai en silloin vielä pitänyt itseäni narkomaanina. Ajattelin, että pystyn lopettamaan koska tahansa. En pystynyt.

     Yhtenä iltana ollessamme Luolassa Saku ehdotti jotain ihan uutta ja erilaista. Hän ehdotti vahvemman annoksen ottamista ja minun sänkyyn sitomistani touhujemme ajaksi. Suostuin ja ajattelin, että tästä tulisi hauskaa. Vedimme aineet ja aloimme riisuutua seksiä varten. Sakulla oli käsiraudat, sellaiset punaiset ja karvaiset, mukanaan ja hän kiinnitti ne käsiini ja sängynjalkoihin. Kaikki meni aluksi hyvin, mutta kun sanoin haluavani lopettaa, hän käski minun olla hiljaa ja nauttia, kun vielä voin. En ymmärtänyt tätä kommenttia, mutta pian se selkisi. Joitain Sakun kavereita tuli huoneeseen ilkosen alasti riisuutuneina ja he kävelivät meitä kohti. Laskin heitä olevan neljä, mutta silloisessa olotilassani oli vaikea olla varma. He olivat ikään kuin jonossa ja vuorotellen jokainen kävi törkkäämässä kalunsa sisääni. Yritin tietenkin potkia ja riuhtoa vastaan, mutta muut pojat pitivät jaloistani kiinni ja käsiraudat hankaloittivat myös olemistani. Neljän kondomittoman törkimyksen jälkeen Saku tuli viimeisenä ja raiskasi minut toistamiseen, sinä iltana se oli jo kuudes kerta. Olin ihan poikki vastaan tappelemisesta ja huutamisesta, joten annoin periksi ja makasin vain hiljaa. Kun vihdoin pääsin irti sängystä, tein hyvin selväksi, että meidän juttumme oli ohi. Palasin kotiin hyväksikäytettynä ja raiskattuna ja yliannoksen huumeita vetäneenä.

     Heräsin seuraavan kerran sairaalasta. Minut oli kiidätetty sinne huumeiden yliannostuksen takia. Muistini palasi pätkittäin ja aloin lopulta muistaa eilisillan ja -yön tapahtumia. Katsoin vieressäni istuvaa äitiäni, joka oli itkenyt silmänsä punaisiksi. Oli surkeaa nähdä, että hän kärsi vuokseni. Silloin tein tärkeän päätöksen: lupasin lopettaa huumausaineiden käytön.

     Lakko kesti viikon verran, mutta sitten retkahdin taas. Ja tässä sitä taas ollaan. Olen monesti saanut toivoa sen ihanan pojan ajattelusta. Voimani ja tahdonvoimani ovat ihan lopussa ja olen monesti harkinnut tekeväni itsemurhan. Olen muutaman kerran ollut jo hyvin lähellä toteuttaa junan eteen tai sillalta hyppäämisen. Näillä kerroilla olen kuitenkin ajatellut tätä poikaa ja saanut voimia jatkaa ja yrittää huumekierteen katkaisua.

     Olen ollut vieroituksessakin pari kertaa, mutta eivät ne ole auttaneet. Heti kun pääsen sieltä pois, kierre alkaa taas. Tahdonvoimani ja päättäväisyyteni rippeet eivät jaksa yrittää vaan ovat antaneet periksi jo lopullisesti. En ole koulussakaan käynyt sitten viime kevään. Kavereita minulla ei ole kuin Luolassa, eikä heitäkään voi kavereiksi sanoa. Rahaa minulla ei ole edes huumeisiin, joten olen varastanut useamman kerran vanhemmiltani. Elämä on niin syvältä.

     Kävelen kotiin päin puolen yön aikaan. Vastaan tulee henkilö, johon en liiemmin kiinnitä huomiota. Hahmo kuitenkin kääntyy ja tarttuu olkapäähäni. Säpsähdän äkillistä liikettä ja katsoin hahmoa. Se oli hän. Se todellakin oli hän. En ole puoleen vuoteen hymyillyt, mutta nyt hymyilin. Hymyilin ja nauroin ilosta. Se oli uuden elämäni alku.

     Petrus (nyt sain selville nimenkin) tarttuu minua kädestä ja johdattaa minut kotiin. Hän kertoo huolestuneensa minusta ja tahtoo auttaa minut kuiville. Olen niin syvästi onnellinen ja otettu tästä ihanasta eleestä. Ajattelen ensimmäistä kertaa aikoihin tulevaisuutta. Menen hänen pyynnöstään huumevieroitukseen ja yritän todella päästä kuiville. Olen selvinnyt raiskausraskaudesta ja yliannostuksista, joten ei irti pääseminen voi olla niin vaikeaa. Ensimmäisen kerran puoleen vuoteen jaksan yrittää.

     Olen nykyisin täysin kuivilla. En ole vuoteen käyttänyt huumeita tai tupakkaa ja alkoholiakin pieninä määrinä. Lopetin lukion ja pidin välivuoden parantuakseni. Olen nykyisin ammattikoulussa opiskelemassa catering-alaa. Valmistun ensi vuonna ja olen siitä innoissani. Petrus on jaksanut tukea minua ja olemme seurustelleet vuoden verran. Elämä hymyilee ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Pelkään edelleen välillä tulevaa kiusausta huumeista, mutta olen päättänyt pysyä kuivilla ja näyttää kaikille, etten enää ikinä tee samaa virhettä. Ilman Petrusta en olisi ikinä selvinnyt ja olisin luultavasti edelleen Luolassa, ummehtuneessa ja rottiensyömässä hökötyksessä polttelemassa maria ja pistelemässä aineita sisääni. Kun Petrukselta kysyy syytä minun auttamiseeni ja seurusteluun kanssani, hän vastaa aina samalla tavalla: ”Se oli se ensitapaaminen. Ei siitä mihinkään pääse.”

runo

Heräsin taas samaan tunteeseen,

sydäntä puristaa ja katsoin luoteeseen.

Valkoratsuprinssi ei tullut eilen illalla,

ehkä tänään tai ensi viikolla.

Ikkunasta näkyy peltomaisema,

haaveissani prinssi laukkaa luoksein valkoisella ratsulla.

Olen odottanut kauan sitä oikeaa,

hauskaa, komeaa ja aidon luonteen omaavaa.

Haaveeksi tämä ehkä jää,

mutta ei sitä voi tietääkään.

Mitä jos joskus käykin niin,

kun katson ulos silmät kii,

ja kun ne avaan ja mielessäni tavaan,

että edessäni seisoo prinssi ratsuineen,

koko komeudessaan ruusukimppuineen?

Pyytää selkään ratsun,

sinne sitten astun,

taakse miehen komean,

hän antaa mulle omenan.

Siitä vähän hämilläni,

kysyn syytä hedelmäni.

Käskee kutsuvasti sen syömään,

voisin elämästäni ruveta vetoa lyömään.

Tämän onnellisemmaksi en muuttua voi,

vain rakkauslaulut korvissani soi.

Poskilleni kohoaa lemmen lämpöä ja punaista,

pitäisikö prinssiä uskoa ja omenaa puraista?

Haukkaan omenasta palan,

huonosti voimaan alan.

Tarina päättyy kuin Lumikki,

prinssi tytön myrkytti.

Rakkaudesta ei tullut mitään,

tästä lähin katson vain itään.